Dwellers in Agile Cities -hankkeen (DAC) vasta ilmestyneessä julkaisussa [PDF-tiedosto] esiteltiin superkortteli mahdollisena tapana tuottaa vireää kaupunkiympäristöä. Termillä viitattiin tilallisesti ja toiminnallisesti monimuotoiseen sekä vehreään kortteliin, jonka laajuus vastaa kaikesta päätellen tavanomaista korttelia. Esitetyt tavoitteet ovat kannatettavia ja vetävä termi inspiroi. Tämän vuoksi innostuin selvittelemään superkorttelin taustoja tarkemmin, jolloin huomasin, että englanninkielinen superblock-termi on jo vakiintunut ja sen määritelmä poikkeaa DAC-hankkeen tulkinnasta. Siksi ajattelin tässä avata superblock -termin luonnetta kansainvälisessä kontekstissa ja kuvata lähestymistavan mahdollisuuksia infrastruktuuriratkaisuissa.
Superblock termiä käyttivät tiettävästi ensimmäisen kerran amerikkalaiset kaupunkisuunnittelijat Henry Wright ja Clarence S. Stein 1930-luvulla (Patricios 2002). He tarkoittivat termillä vilkkaampien katujen sisäpuolelle jäävää usean korttelin kokonaisuutta, joilla on yhteinen viheralue, esimerkkinä Baldwin Hills Village (kuva 1). Alue muodostuu useasta korttelista, mutta ei vielä kokonainen kaupunginosa.

Kuva 1. Baldwin Hills Village, nykyisin Village Green, Los Angeles (kuva ©2018 Google).
Hyvin samankaltaisessa merkityksessä superblock-termi on saanut kansainvälistä huomiota Barcelonan kunnianhimoisen kaupunkiuudistuksen yhteydessä, jossa kuuluisia Cerdàn kortteleita on yhdistetty 6–9 korttelin kokonaisuuksiksi (kuva 2). Barcelonassa superkortteleiden tavoitteet on kiteytetty kuuden otsikon alle, jotka voisi rennosti suomentaa: kestävä liikenne, laadukas julkinen tila, kaupunkivihreän edistäminen, sosioekonomisen elinvoimaisuuden edistäminen, resurssiomavaraisuuden edistäminen ja hallinnollisten prosessien integrointi. USE-hankkeen energiayhteisökokeilu tuottaa kokemuksia ja pohdintoja näistä kolmeen viimeisimpään.
Lähienergia osana superkorttelia
Energiatehokkuusvaatimukset muuttavat rakennusalaa radikaalisti. Joulun alla julkaistun Ylen uutisen mukaan noin kahden vuoden sisään voimaan astuva Euroopan unionin energiatehokkuusdirektiivi velvoittaa uudet rakennukset tuottamaan vähintään saman verran energiaa kuin ne kuluttavat. Useissa yhteyksissä on ehdotettu, että nollaenergiatavoitteisiin voisi päästä syöttämällä ylijäämäenergiaa kaksisuuntaiseen lämpö- tai sähköverkkoon, mutta käytännössä ratkaisu ei ole aivan niin triviaali, kuin voisi kuvitella. Taloyhtiöiden kannalta tilanteen tekee vaikeaksi se, että verkkoon syötetystä ylijäämäsähköstä ei ehkä tulla saamaan hintaa, joka tekisi sähkön verkkoon syöttämisen kannattavaksi, sillä aurinkosähkön ylitarjonta on kaikilla tuottajilla samanaikaista ja ajoittuu hetkeen, jolloin myös kysyntä on alimmillaan. Liittyminen kaksisuuntaiseen lämpöverkkoon puolestaan edellyttää investoimista lämpöpumppuihin, sillä hukkalämpövirtojen lämpötilat ovat harvoin edes matalalämpöverkkoa korkeampia.
Lähienergia on kuitenkin jo nyt kannattavaa, kun energiaa tuottaa ja kuluttaa sama toimija, sillä näin vältetään siirtomaksut ja sähkövero. Kaupunkiympäristössä on aiheellista keskustella siitä, minkä kokoisissa yksiköissä sähköä ja lämpöä tuotetaan ja kulutetaan, sillä suuremmassa yhteisössä energian tuottaminen ja kuluttaminen voisi tuoda skaalaetuja, kuten luoda edellytyksiä kysynnän ja tuotannon kohtaamiselle. Kiinnostavia esimerkkejä energiayhteisön tuomista mahdollisuuksista on jo tiedossa. Greenhouse Augustenborg Malmössä (kuva 3) tuottaa aurinkosähköä ja kilpailuttaa ympäristöystävällisen sähkösopimuksen kootusti, jolloin sähköstä veloitetaan taloyhtiölle vuokran yhteydessä. Kauppakeskus Sellon älykkään mikroverkon yhteyteen on toteutettu 2 megawatin tehoinen sähkövarasto, joka parantaa kiinteistön vaikuttavuutta tehoreservimarkkinoilla, sekä mahdollistaa sähköliittymän koon pienentämisen ja aurinkosähkön varastoinnin. Viime syksynä julkaistussa tiedeartikkelissa on pohdittu mikroverkon rakentamista myös Barcelonalaiseen superkortteliin. Näiden esimerkkien mukaisesti superkortteli voisi muodostaa kokonaisuuden, jolla olisi nykyistä aktiivisempi rooli sähkömarkkinoilla. Yksi mitoitusperuste voisi olla megawattiluokan akusto, jonka osalta tehontarpeen saavuttaminen edellyttäisi usean korttelin yhdistämistä samaan mikroverkkoon. Nykyinen sähkömarkkinalaki kuitenkin mahdollistaa mikroverkon toteuttamisen ja lähisiirron ainoastaan saman kiinteistön sisällä, joten energiaa tuottavan toimijan olisi omistettava superkorttelin maa-alueet. Myös sähkömarkkinalakia voitaisiin muuttaa siten, että se mahdollistaa kiinteistörajat ylittävän mikroverkon perustamisen.

Kuva 3. Greenhouse Augustenborg Malmössä, MBK Fastighet (kuva © CC BY-SA).
Lämmön ja sähkön yhteistuotanto biokaasulla voisi olla yksi energiaomavaraisen superkorttelin komponenteista. Yksi biokaasun lähde voi olla korttelissa syntyvät keittiö- ja käymäläjätteet. Esimerkiksi Hampurissa on rakenteilla noin 2000 asukkaan asuinalue, johon toteutettavassa paikallisessa erottelevassa jätevesijärjestelmässä harmaat vedet käsitellään luonnonmukaisesti osana hulevesialueita. Mustat vedet kerätään vettä säästävän alipainejärjestelmän avulla ja mädätetään biokaasuksi, jonka jälkeen mädätysjäännöksen ravinteet ja otetaan talteen. Hollannin Sneekissä on toteutettu vastaavanlainen järjestelmä 200 asunnolle, jossa lisäksi biojäte johdetaan keittiön jätemyllystä alipaineputkistossa mädättämöön sekä harmaan veden lämpö otetaan talteen. Hankkeen arviointiraportissa on todettu, että järjestelmän saaminen tehokkaaseen käyttöön vaatisi käyttäjiksi vähintään 1200 asukasta, jolloin se tuottaisi enemmän energiaa kuin kuluttaa. Järjestelmässä syntyvä lämpöenergia saattaisi kattaa passiivitalo-tasoisten rakennusten lämpöenergian tarpeesta puolet. Koska asukkaiden omien bio- ja käymäläjätteiden energiapotentiaali on melko rajallinen, osa tarvittavasta biokaasusta olisi todennäköisesti tuotava esimerkiksi maaseudulta. Hiedanrannan tapauksessa kaasua voitaisiin tuottaa tehtaan pohjoispuolelle läjitetystä nollakuitujätteestä.
Kohti käytännön toteutusta
Kuinka superkortteli voisi toimia käytännössä? Laajuudeltaan se voisi käsittää 4–9 korttelia eli 1500–3000 asukasta, mikä vastaa kaupunkimaisella tehokkuudella 7–15 hehtaarin maa-aluetta. Sähköverkkolainsäädännöstä ja hajautetun energian taloudellisesta logiikasta johtuen superkortteli toimisi yhdessä omistuksessa olevalla yhtenäisellä maa-alueella. Rakennuspaikkojen jakaminen voisi perustua tonttijaon sijasta hallinnanjakosopimukseen, jolloin taloyhtiöitä laskutettaisiin superkorttelin palveluista vastikkeen tai vuokran yhteydessä. Koko alue voisi myös olla yhtä taloyhtiötä, jolloin rakennuttaja voisi haluttaessa pilkkoa suunnittelu- ja rakennusurakkaa usean toimijan vastuulle. Superkortteli ei lähtökohtaisesti vastaisi itse urakoinnista ja operoinnista, vaan toimisi tilaajana, jolla on järjestämisvastuu. Yhteisöllinen päätöksenteko toteutettaisiin omistajien tai vuokralaisten kautta.
Superkortteli vastaisi sähkön ja lämmön tuotannosta, jakelusta, varastoinnista ja kysyntäjoustosta. Kokonaisuuteen voisi liittyä myös jäteveden ja biojätteiden käsittely, sekä näihin liittyvien ilmaisenergioiden talteenotto. Superkorttelin järjestämisvastuulla voisi lisäksi olla esimerkiksi pysäköinnin, viheralueiden, pihakatujen, yhteiskäyttöautojen ja yhteistilojen hallinnointi. DAC-hankkeessakin ehdotettu toiminnallinen monimuotoisuus voisi lisätä kokonaisuuden energiatehokkuutta ja vakautta. Esimerkiksi päivittäistavarakauppojen, leipomoiden ja panimoiden hukkalämpö- ja bioenergiapotentiaali voi olla merkittävä.
Barcelonassa, Hampurissa, Malmössä ja monessa muussa kaupungissa toteutetut kokeilut asettavat riman korkealle. Monet lähienergiaratkaisut ovat jo arkea ja tarjoavat asukkaille aitoja taloudellisia etuja, mikä synnyttää paineen uudistaa infrastruktuuriin liittyvää ajattelua. Yksi mahdollisuus on edetä yhä hajautetumpia, integroivampia ja ketterämpiä ratkaisuja kohden. Uudet ratkaisut voivat tuoda ennalta arvaamattomia etuja, joiden selvittämiseksi tarvitaan kunnianhimoisia kokeiluja.
– Tuomo Joensuu
Comments are closed.